Puolivuotta ja enemmän

Elo-Syyskuun vaihteessa tuli puolivuotta kuluneeksi tänne muutosta ja kuun puolivälissä tulee puolivuotta täällä työskentelyä täyteen. Hämmentävää miten voi samaan aikaan tuntua, että täällä on asunut jo iänkaiken, että tämä on jo "normaalia" ja samaanaikaan ihmetellä miten puolikas vuosi on vilahtanut hetkessä ohi, juurihan minä muutin. Puolikas vuosi on ollut alku asettumiselle, mutta mitään "tätä olen oppinut" opusta ei kyllä tässä vaiheessa kannata alkaa väsätä :D

Keväistä maisemaa

Jos nyt kuitenkin pitäisi jotain sanoa oppineensa/saaneensa niin päällimmäiseksi sanoisin epävarmuuden sietokyvyn parantuminen on ollut selkeä. Kun on kaukana tukiverkoista, on pakko oppia hoitamaan asioita ihan itse, ja sietämään sitä tunnetta, ettei osaa ja siitä huolimatta on vain kyettävä ja uskallettava koittaa. Ja aina olen selvinnyt :) En esimerkiksi vieläkään rakasta soittaa minnekkään hoitaakseni asioita, mutta enää en mieti kaksi tuntia puhelin kädessä, että tajuanko vastapuolen puheesta mitään vai en, vaan soitan ja katson miten käy.

Kuukausien ja viimeviikkojen aikana on konkreettisesti tullut vastaan se, että elämä jatkuu muualla ilman minua ja täällä ollessa menettää kokemuksia ja mahdollisuuksia osallistua ja olla läsnä tilanteissa, joissa todella toivoisi olevansa mukana. Varsinkin luopumisen hetkellä on kurja olla poissa ja saada vain viesti, että näin on nyt käynyt. Siihenkin on vain sopeuduttava ja päästettävä irti. Myös ilon ja juhlan hetkiin olisi kiva päästä mukaan, mutta niinhän se menee, että jotain on annettava jos jotain haluaa saada.

Kuudessa kuukaudessa on tullut oltua töissäkin sen verran, että sekin alkaa tuntua jo normaalilta ja ehkä pikkuhiljaa se oma kolo ja rooli työpaikalla on löytymässä. Ensimmäiset kuukaudet oli tavallaan helppoja, sillä sai olla se "uusi ja oppiva" eikä vastuuta juurikaan ollut. Sitten yllättäen tuli mukaan ne vähän negatiivisemmat fiilikset, "en halua tehdä näin, koska se on tyhmää/outoa/tarpeetonta/jne", ikäänkuin eräänlainen vastareaktio alun kovinkin positiivisista fiiliksistä. Onneksi ne on pikkuhiljaa jääneet sopeutumisen alle ja töissä alkaa olla aika mukavaa kun toimintatavat alkaa olla tuttuja ja nyt voi jo myöntää, että asioita voi tehdä monella tavalla ja joihinkin asioihin pitää vaan suhtautua "ne nyt vaan on näin" fiiliksillä niin elämä on helpompaa. Voin avata näitä työkuvioita enemmän joku toinen kerta, jos jotain kiinnostaa kuulla enemmän niistä. Pääasia itselle kuitenkin on, että töidenkin puolesta alkaa pikkuhiljaa olla asettunut olo - vaikka paljon opittavaa onkin vielä edessä.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että pienissä arkisissa hetkissä tulee vastaan tilanteita, missä tulee olo, että näin sen pitää olla. Kotitalon maisemia katsoessa, road tripeillä kavereiden kanssa tai yksin reissatessa upeissa maisemissa, ruokakaupassa käydessä, bussissa istuessa - voi huokaista syvään ja todeta, että mulla on hyvä näin, juuri nyt tässä hetkessä ja paikassa, olen siellä missä pitääkin.

Tämmöisiin maisemiin ei voi kyllästyä