Rohkeasti pelkuri

Ulkomaille muuttavia tuntuu yhdistävän rohkeus. Sitä sanaa on tarjoiltu lähes tulkoon joka ikiselle ulkomaille asumaan lähtevälle ja niin myös mulle. 

Muistan kun ilmoitin lähteväni ulkomaille, moni tuttu tuli sanomaan miten rohkea olin ja lähtisivät itsekkin jos uskaltaisivat. Tänne päästyäni kaikki uudet täkäläiset tuttavani ovat sanoneet miten mielettömän rohkeaa on lähteä yksin vieraaseen maahan - ei he vaan pystyisi, eikä edes haluaisi. 

Tänään töissä juttelin erään kollegan kanssa joka on muuttamassa syksyllä Saksaan. Totesin, että upea juttu, kannattaa. Siinä kun juteltiin hän kysäisi mikä sai mut muuttamaan ja mistä sain sen rohkeuden lähteä. Vastasin ympäri pyöreästi tarvinneeni muutosta ja koska olin ollut Skoteissa vaihtarina, ei tänne lähtö tuntunut kovin ihmeelliseltä. Illemmalla luin erästä ulkosuomalaista blogia, jossa jälleen rohkeus oli ollut lähtijää kuvaava sana.

Jäin miettimään itseäni ja jotenkin aikaisemmin koin, että minä ja rohkeus ei kuuluta samaan lauseeseen. Mutta sitten mietin, et ehkä sittenkin...

Jos ihan totta puhutaan niin siinä kohti kun mun muutosta oli tulossa totta, mun elämä oli niin riekalaina ja minä olin niin rikki, että jääminen ei ollut enää mahdollista. Onnen kukkuloilta syvimpään rotkoon kierinyt parisuhde oli revennyt liitoksistaan vieden mukanaan kaiken mitä vaan voi. Työelämässä koin olevani se perus semi sairaanhoitaja, joka pärjäsi kyllä muiden mukana, mutta ajattelin usein olevani huonompi hoitaja kuin ne kaikki muut upeat kollegat, joiden kanssa tein töitä. Töiden ulkopuolella mikään ei tuntunut enää miltään ihan vaan siksi, että oli turvallisempaa niin. Olin jotenki niin hukassa, että kun muut kysyi jännittääkö lähtö niin vastasin aina, et joo vähän - vaikka oikeasti ei tuntunut miltään, huonomminhan ei oikeastaan enää ois voinu mennä, joten miksi suotta jännittää.

Joten kyllä, olin se pelkuri, joka lähtee omaa elämäänsä pakoon koska ei vaan kestänyt yhtään enempää.

Vasta ihan viime aikoina, ihan tänä keväänä, olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää kuinka rohkeaa oli olla se pelkuri ja lähteä. Ilman sitä pelkuruutta ois moni asia jäänyt kokematta ja pari tärkeää juttua ymmärtämättä. 

Kuva on vanha, mutta rakastan tätä maisemaa!

Ensinnäkin on helppo lähteä kun tietää, että ovi takaisin kotiin on aina auki. Mulla on ihan mielettömät vanhemmat jotka on kasvattaneet mut niin, että on helppo olla omillaan, kun se tuki ja turva on aina olemassa olin missä tahansa. Mulla on myös hemmetin upea veli, joka on aina tienny missä mennään vaikka ei ollakkaan ihan saman ikäisiä ja jokapäivä kuin paita ja perse. Toisekseen, ehkä tässä tehovuosien mittaan jotain on opittu kun täälläkin pärjää (kiitos vaan TYKS teho, ootte <3 ). Ja ehkä kuitenkin luotin siihen että elämä kantaa, asiat järjestyy kuitenkin parhain päin.

Ja viimeisinpänä mutta melko tärkeänä, oli ihan parasta, että uskalsin olla rohkeasti pelkuri ja lähteä - olin kuitenkin aina kaivannut kokeilemaan ulkomaille ja vaikka lähdinkin tavallaan vääristä syistä niin tämä on ollut juuri sitä mitä halusin. Sairaan siistiä, että uskalsin olla pelkuri ja painaa kaasua. Hyvä minä :)