Viimeistä viedään

Taas on aika myöntää, että vuosi lähenee loppuaan. Olen kiusallisen tietoinen omasta ikääntymisestäni aina tähän vuoden aikaan, varsinkin kun tuntuu, että aika todellakin lentää eteenpäin ja pystyn vain hämmästelemään millä tahdilla viikot ja kuukaudet vaihtuu ja tosiaan, kohta on joulukin... Epärealistista.

Marraskuun oli täällä upea. Kokonaan sateisia päiviä oli mielestäni varsin vähän ja varsin usein sain nauttia aurinkoisista päivistä. Lämpötila on vaihdellut +10/-10 kinttailla ja nuo upeat pikkupakkaspäivät olivat ihan parhaita. On todella vaikea sisäistää vuoden olevan pitkälti loppusuoralla kun silmien edessä on loppuruskan värjäämät lehtimassat tai kauniin ohuen kuuran peittämät maisemat. Ylläolevan kuvan hautausmaasta on tullut yksi mieluisimmista kävelypaikoista täällä, vanhan osa on korkealla mäen päällä ja sieltä on upeat näkymät Tay-joelle/lahdelle. Puhumattakaan siitä kauniista hiljaisuudesta mikä alueella on. Ei ihme, että siellä ulkoilee moni muukin kuin minä :)

Vietin upean päivän St Andrew:n rannalla viime viikonloppuna. Ystävieni koirat olivat onnesta soikeina juostessaan laskuveden paljastamalla rannalla ja jäin itse hämmästelemään meren kauneutta ja sitä, miten mieluinen maisema minulle oli ja kuinka paljon nautin aaltojen äänistä. En ole koskaan ollut mikään "meri-ihminen", eikä sen läheisyys ole ollut millään lailla merkittävässä roolissa. Kainuun korvessa kasvaneena järvet on tulleet tutuiksi, mutta vesi elementtinä ei ole koskaan viehättänyt minua. Mutta viikonloppuna seistessäni rannalla tuijottamassa horisonttiin, en ihan heti keksinyt parempaa tapaa viettää kaunista päivää. Ja jälleen kerran, hämmästellä sitä, että joulukuussa pärjää hienosti pitkähihaisella t-paidalla, ohuella neuleella ja syksy takilla...

Tässä on käyny seisomassa joku lättäjalka..

Ihania pitkäkarvalehmiä matkan varrelta

Dundee pukeutui jouluun useampi viikko sitten ja minäkin päätin pukea kotia vähän jouluisemmaksi, vaikka pakko on myöntää, ettei mieli ole ainakaan vielä kovin jouluinen. Huomaan selvästi, että se talven ja lumen puuttuminen vaikuttaa joulufiilikseen pääsemiseen vaikka normaalisti joulu on itselle se rakkain aika vuodesta. Onneksi on vielä muutama viikko aikaa sopeutua ajatukseen ja nyt kun koti on pikkuisen enemmän tunnelmassa mukana, uskon, että fiilis sieltä vielä löytyy. Kissat (tai lähinnä Juuso) on olleet hirvittävän onnellisia kodin joulukoristeista. Menin ja ostin sellaisen glitteröidyn valo-oksa hässäkän, ja voitte uskoa, että sitä glitteriä on sitten kaikkialla. Kahden päivän jälkeen lakkasin ihmettelemästä miksi kissa kimaltaa niin oudosti ja miksi pienen pieniä oksan palasia löytyy myös hiekkalaatikosta :D Luonnollisesti tässäkin piti vähän yrityksen ja erehdyksen kautta mennä.. eräänä aamuna valot eivät enää palaneetkaan ja syyksi paljastui ihan pikkiriikkisen pureskeltu johto, jossa ei virta enää liikkunut hampaanjälkien kohdalla... Hain reippaasti uuden ja käytin hivenen enemämmän sitruunaa johtojen suojaksi :)

Olen erittäin onnekas, sillä saan rakkaita vieraita Suomesta ensi viikolla. Pikkuveljeni käy tuomassa äitini tänne pidemmälle lomalle. Veljeni joutuu palaamaan kotiin jo samalla viikolla, mutta äitini jää kyläilemään tammikuulle asti, jolloin itsellä on lomaa ja tulemme sitten yhdessä Suomeen. On ihana tunne saada heidät tänne, sillä vaikka en varsinaista koti-ikävää ole vielä tuntenut, olen usein kaivannut perhettä jakamaan kaikkea kokemaani ja näkemääni. Niinkuin viime postauksessa kirjoitin, sanat ja kuvat ei millään riitä jakamaan sitä, miltä täällä oikeasti näyttää. Uskon, että täällä käyminen on myös äidille apu siinä mielessä, että kun jatkossa jutellaan skypessä, lähikauppa ja keskusta jne on saaneet "kasvot" ja on helpompaa ymmärtää missä olen ollut ja ehkäpä äitiä huolettaa pikkuisen vähemmän kun tietää itse millaista täällä on :) 

Laitan tähän vielä muutaman kuvan marras-joulukuulta. Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Ette ikinä usko, jos kerron, että tuossa lumihuurteessa on jo nenän jälkiä...

Masentava marraskuu?

Marraskuu - pimeää, vettä, räntää ja loskaa, masentavaa. Paitsi tällä kertaa ei masenna yhtään. Ensimmäinen marraskuuni täällä ja odotan sitä innolla :D On vain todella vaikea uskoa, että oikeasti on marraskuu - täällä edelleen ajetaan nurmikoita, ruska on kauneimillaan ja keli about 10 plussalla - oikeesti??!

Syksy on ollut täällä Dundeessa todella mieluinen. Keli on ollut pääsääntöisesti aurinkoista ja lämmintä, melkeen jo tuskastuin jossain kohti, että eikö ilma viilene ollenkaan - koska syksy oikeen alkaa täällä ihmeellisellä saarella. Ja joo, sataahan täälläkin ja on satanutkin, mutta harvemmin sellaista koko päivän kestävää roiskintaa. Täällä on ehtinyt tottua siihen, että päivän aikana saattaa ropsauttaa useastikkin, mutta melko usein välissä on kuivaa ja aurinkokin näyttäytyy kohtuu usein.

Upea näkymä kotiportailta.

Lokakuussa upea ruska saavutti vihdoin nämä nurkat ja tööttilinnut ( joo se semmoset tööt tööt- ääntä pitävät, kohtuu pienet otukset - hanhet/sorsat, mitkä lie..) on tehneet näyttäviä siirtymisiä kohti eteläisempiä alueita. Keli on ollut upea, enemmän aurinkoisia ja kuivia kelejä kuin sadetta, ainakin mun muistin mukaan - tai sit en vaan välitä muistaa niitä sadepäiviä. Jokatapauksessa, muutamina aamuina on ollut jopa jo sitä kaipaamaani raikasta ilmaa ja muistan jopa kerran kaivanneeni hanskoja työmatkalla. Päivälämpötilat on edelleen siinä 10 asteen tietämillä, joten vaatetus noin muuten ei vielä merkittävästi ole lisääntynyt, kevyellä takilla pärjää hyvin. Tai no - minä pärjään, liikkuessa näkee kyllä jos jonkinlaista karvareunus takkia ja pipoa.. toisaalta edelleen näkyy ihmisiä shortseissa ja t-paidassa tai toppatakissa ja remminilkkureissa - ota näistä selvää :)

Nää on niitä tööttilintuja

Jokatapauksessa, väriloisto on tällä hetkellä upea. Näissä maisemissa liikkuessa, mietin usein sitä miten sääli on, ettei mitkään sanat tai kuvat todella kerro teille sitä mitä minä täällä näen - olisi niin ihanaa jos voisitte nähdä sen mitä minä näen. Olen mielestäni aina osannut arvostaa luonnon kauneutta, mutta täällä ollessa on todella oppinut pysähtymään ja arvostamaan sitä mitä näkee. Ja parasta on, että osaan arvostaa sitä kaunista luontoa mitä Suomessa on, entistä paremmin. Toivon, että tämä ominaisuus säilyy jatkossakin, enkä koskaan kotoudu niin paljoa, että lakkaisin näkemästä kaikkea sitä kaunista mitä ympärillä on.

 Joo niimpä, kukat kukkii vieläkin..

Olette rakkaita, ihanaa marraskuuta kaikille :)

Hoitajan hommia..

Lupasin viimepostauksessa kirjoitella kokemuksia hoitajan työstä täällä Skoteissa. Haluan heti sanoa, että nämä jutut on mun henkilökohtaisia kokemuksia ja perustuu vain tähän yhteen työpaikkaan 7kk ajalta, joten mun höpinöitä ei millään lailla kannata yleistää tai pitää ainoana totuutena. Paikalliset kollegat kertovat, että lähes joka sairaalalla on oma tyyli, miten asiat tehdään, joten puhun vain omista kokemuksista ja sillä sipuli :) Tämä postaus tuskin kiinnostaa muita kuin hoitoalalla olevia, jos niitäkään. Valitan :D

Ninewells:n sairaala on yksi osa NHS Taysiden sairaaloita ja siis osa tämän maan suurinta terveydenhuolto järjestelmää. Sairaala on vanha, mikä näkyy kapeina ovina ja ahtaina tiloina ja hivenen rapistuneena yleisfiiliksenä. Sairaala on kuitenkin aika sympaattinen ja koostaan huolimatta mukavan tuntuinen. Ainut asia mikä itseäni ahdistaa lähes joka työvuoro on kuumuus. Sairaala on lämmin ympäri vuoden ja minulle se tuntuu olevan kuuma. Inhoan sitä tunnetta kun vaatteita vaihtaessa vuoron alussa, iho on nihkeä ja ensimmäisen 20min osastolla helotat naamapunaisena hiki otsalla helmeillen.. Joo varmasti pieni kunnon kohotus ja laihdutus auttais tähänkin, mutta kieltäydyn uskomasta, että kyse on vain siitä. Osastoni sijaitsee sairaalan pohjakerroksessa ja oikeasti - rappusia alas pompotellessa voit tuntea miten lämpötila kasvaa. Huonoina aamuina voikin fiilistellä menevänsä helvettiin, sillä siltä se lämpö välillä tuntuu :D 

Tämmöisiä kannustavia teippauksia löytyy kaikista rappusista :D

Oma osastoni on suloisen pieni 8 paikkainen teho-osasto. Meillä on ns. sisarosasto Perthissä, n. 40min bussimatkan päässä Dundeesta, jonka kanssa tehdään työnkiertoa ja jonne/josta siirrytään kiireapuun tarpeen tullessa. Hoitajamitoitus on varsin jämpti ja ikävä asia täällä on, että hoitajia siirrellään muille osastoille jos tarve vaatii. Tämä on jokaikisen hoitajan mielestä ikävin asia koko sairaalassa ja moni on myös vaihtanut työpaikkaa sen vuoksi. Itselle se on kamalaa lähinnä silloin, jos joutuu normi osastolle, sillä toimintatavat täällä on muutenkin hakusessa, enkä ole työskennellyt vuodeosastoilla vuosikymmeneen. Valvontaosastoilla ja tuolla Perthin teholla osaan edes jotenkin olla avuksi, mutta muuten taitaa olla aika turhaa siirtää mua minnekkään :D Mutta mentävä on, jos sattuu olemaan oma vuoro.

Työitsessään on melkolailla samanlaista kuin Suomessakin. Ventilaattorit, infuusiopumput, näytöt ym. masiinat on samoja tai lähes samoja ja hoitolinjaukset pääpiirteittäin ovat samoja. Mutta asioita voi tehdä monella eri tavalla ja niinhän täällä tehdään. Mistä aloittaisin... No, hoitajat käyttävät aina potilaskontaktissa muovista essua, jokaisella paikalla on oma värinsä. Kuuma ja hiostava - ei hyvä. Kaikki iv:t tuplatarkistetaan ja kirjataan, ihan kaikki. Onhan se turvallisuustekijä, mutta kun on kova kiire niin tuntuu välillä tyhmältä huudella josko joku vois tulla tarkistaa sun NaCl pussia... Täällä on muuten ihan normia, et potilaalla ei välttis mene lainkaan nesteinfuusiota taustalla vaan tarvittaessa annetaan 250ml/500ml nestettä, ylinesteytystä on syytä varoa. Potilaat pidetään pääsääntöisesti huomattavasti kevyemmässä sedaatiossa täällä mitä Suomessa pidettiin ja yleistä on, että sedaation kanssa menee jonkin näköinen kipulääkeinfuusio lähinnä tuubitoleranssia hoitamaan. Itselle on ollut kovapaikka tottua siihen, että vieroitteluvaiheessa potilasta saatetaan pitää täysin hereillä tunteja, ennen kuin hengitysputki otetaan pois - olenkin kertonut kaikille, että jos ikinä joudun täällä potilaaksi, mua ei sen putken kanssa tarvii hereillä roikottaa. Trakeostomioita tehdään aika paljon ja putkissa käytetään "inner liner"eita, joita vaihdellessa työvuoro iloisesti sujuukin.

Yksi selkeä ero Suomalaiseen kulttuuriin on yksityisyyden käsite. Täällä on ihan normia, että omaisten tullessa verhot pidetään auki ja omaiset tervehtivät toisiaan ja toisia potilaita. Omaiset voivat myös viipyä potilaan kanssa koko päivän ja tähän on ollut myös aikamoinen tottuminen. Mutta en sano, että se olisi huono asia, ainakaan ihan kokonaan :) Lääkärin kierroilla mennään verhojen taakse ja muutenkin kaikki toimenpiteet ja tutkimukset tehdään verhojen takana kuten kuuluukin. Potilaiden kääntäminen on muuten aikamoinen tapahtuma täällä, sillä siihen useimmiten tarvitaan kolme ihmistä (kaksin kääntäminen on riskaabelia puuhaa, varsinkin jos potilas on hengityskoneessa) ja aina erilliset liukulakanat, sillä täällä vuoteissa on ihanat (NOT) joustavat muotoonommellut lakanat mitkä venyy ja paukkuu... Eli ensin käännetään potilas, että saadaan liukulakanat alle ja sitten siirretään ja taas käännetään, että saadaan ne liukulakanat pois ja tyynyt alle. Mulla on niiiiiin ikävä suomalaisia lakanoita, niisk.

No mites se hygienia, sehän on se paljon parjattu ja yleisesti tiedetty vähän niin ja näin olevaksi. Noh. Omat kokemukset on kyllä ihan positiivisia, käsiä pestään ja geeliä käytetään paljon, ainakin meidän osastolla. Potilaspaikat puunataan huolella (lattiat konepestään, sängyt, pumput, ventilaattorit jne pestään) joka ikisen potilaan jälkeen ja päivittäiset yleissiivoukset on kellon tarkkoja. Ainoat asiat mitkä itselle on ollut vaikea ymmärtää on korupolitiikka ja työasut. Korujen suhteen täällä on ihan nurinkurinen tilanne. Korvikset ja kaulakoru on ehdoton nou nou, mutta yksi (oon nähny useampiakin) sormus sormessa on ihan ok. Kysyin tätä hygieniaihmiseltä, että miten ihmeessä, niin sormus on niin status asia, ettei sen käyttöä voi kieltää. Ohjeistetaan sit vaan liikuttelemaan sormusta kun peset käsiäsi. Anna mun kaikki kestää...mutta maassa maan tavalla... Ja ne työvaatteet, ne sit pestään kotona, jep, ei siitä sen enempää. Täällä muuten työvaatteen väri kertoo aika hyvin mihin kastiin kuulut: vihreät lekureille, tumman siniset osaston/apuosastonhoitajille, siniset hoitajille, vaalean siniset assareille jne.

 Työskentely itsessään on toimivaa tiimityötä, ainakin meidän osastolla. Lääkärit on mukavia, lääkärin kierrolla kuunnellaan, jos hoitajilla on sanottavaa ja muutenkin yhdessä työskentely on varsin vaivatonta. Työkaverit on tosi huippuja ja pomot ymmärtäväisiä, kaikki on auttaneet ja pyrkineet tekemään mun olon osastolla kotoisaksi. Alkuun kaiken kirjaaminen käsin tuntui ahdistavalta, nykyään siihen ei juurikaan kiinnitä huomiota. Välillä herää pohtimaan, miksi käsinkirjaus on edelleen se juttu, vaikka monia asioita tehdään tietokoneilla. Täällä on muuten ihan huippua, että verinäytetarroihin tulostuu automaattisesti minkävärinen putki pitää olla, tämä hoitaja kiittää :D Täällä ei tosiaan olla lähelläkään paperitonta sairaalaa, vaan päin vastoin, täällä rakastetaan paperia. Kun käyt koulutuksessa, saat siitä paperin. Kun teet tietokoneella tehtäviä/kouluttautumista jne, printtaat siitä paperin ja täytät vielä erillisen paperin, mistä näet mitä kaikkea olet tehnyt. Joo ja kehityskeskustelut - täällä siihen valmistaudutaan koko vuosi, ensin tehdään suunnitelma, missä erikseen kerrot miten ja mitä alueita meinaat kehittää ja sit keräät koko vuoden erilaisia todisteita, että kehittymistä on tehty ja yritetty ja sitten katotaan riittääkö vai tarviiko vähän lisää. Hoitajille tuli myöskin NMC:n (vähän niinko Valvira suomessa) kautta "re-validation" velvollisuus, eli kolmen vuoden välein pitää kerätä hirveä nippu paperia todistaakseen, että on työhönsä pätevä ja kelvollinen. Itselläni tuo on edessä 2018, ehdin siis vähän hikoilla näiden muiden papereiden kanssa, ennen tuota kamalan jännää juttua. Mutta joo, kaikelle on siis oma paperinsa/nippu papereita, onneksi en heittänyt kaikkia kansioita muutossa pois vaan toin muutaman tullessani, nyt niille on käyttöä :D

Tässä oli nyt jotain mitä ensimmäisenä on tullut mieleen, mutta tärkeimpänä nyt kerron, että olen viihtynyt. Arki on arkea täälläkin mutta kyllä, kannatti lähteä :) Laittakaa ihmeessä kysymyksiä/kommentteja jne jos tulee jotain mieleen :)

Puolivuotta ja enemmän

Elo-Syyskuun vaihteessa tuli puolivuotta kuluneeksi tänne muutosta ja kuun puolivälissä tulee puolivuotta täällä työskentelyä täyteen. Hämmentävää miten voi samaan aikaan tuntua, että täällä on asunut jo iänkaiken, että tämä on jo "normaalia" ja samaanaikaan ihmetellä miten puolikas vuosi on vilahtanut hetkessä ohi, juurihan minä muutin. Puolikas vuosi on ollut alku asettumiselle, mutta mitään "tätä olen oppinut" opusta ei kyllä tässä vaiheessa kannata alkaa väsätä :D

Keväistä maisemaa

Jos nyt kuitenkin pitäisi jotain sanoa oppineensa/saaneensa niin päällimmäiseksi sanoisin epävarmuuden sietokyvyn parantuminen on ollut selkeä. Kun on kaukana tukiverkoista, on pakko oppia hoitamaan asioita ihan itse, ja sietämään sitä tunnetta, ettei osaa ja siitä huolimatta on vain kyettävä ja uskallettava koittaa. Ja aina olen selvinnyt :) En esimerkiksi vieläkään rakasta soittaa minnekkään hoitaakseni asioita, mutta enää en mieti kaksi tuntia puhelin kädessä, että tajuanko vastapuolen puheesta mitään vai en, vaan soitan ja katson miten käy.

Kuukausien ja viimeviikkojen aikana on konkreettisesti tullut vastaan se, että elämä jatkuu muualla ilman minua ja täällä ollessa menettää kokemuksia ja mahdollisuuksia osallistua ja olla läsnä tilanteissa, joissa todella toivoisi olevansa mukana. Varsinkin luopumisen hetkellä on kurja olla poissa ja saada vain viesti, että näin on nyt käynyt. Siihenkin on vain sopeuduttava ja päästettävä irti. Myös ilon ja juhlan hetkiin olisi kiva päästä mukaan, mutta niinhän se menee, että jotain on annettava jos jotain haluaa saada.

Kuudessa kuukaudessa on tullut oltua töissäkin sen verran, että sekin alkaa tuntua jo normaalilta ja ehkä pikkuhiljaa se oma kolo ja rooli työpaikalla on löytymässä. Ensimmäiset kuukaudet oli tavallaan helppoja, sillä sai olla se "uusi ja oppiva" eikä vastuuta juurikaan ollut. Sitten yllättäen tuli mukaan ne vähän negatiivisemmat fiilikset, "en halua tehdä näin, koska se on tyhmää/outoa/tarpeetonta/jne", ikäänkuin eräänlainen vastareaktio alun kovinkin positiivisista fiiliksistä. Onneksi ne on pikkuhiljaa jääneet sopeutumisen alle ja töissä alkaa olla aika mukavaa kun toimintatavat alkaa olla tuttuja ja nyt voi jo myöntää, että asioita voi tehdä monella tavalla ja joihinkin asioihin pitää vaan suhtautua "ne nyt vaan on näin" fiiliksillä niin elämä on helpompaa. Voin avata näitä työkuvioita enemmän joku toinen kerta, jos jotain kiinnostaa kuulla enemmän niistä. Pääasia itselle kuitenkin on, että töidenkin puolesta alkaa pikkuhiljaa olla asettunut olo - vaikka paljon opittavaa onkin vielä edessä.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että pienissä arkisissa hetkissä tulee vastaan tilanteita, missä tulee olo, että näin sen pitää olla. Kotitalon maisemia katsoessa, road tripeillä kavereiden kanssa tai yksin reissatessa upeissa maisemissa, ruokakaupassa käydessä, bussissa istuessa - voi huokaista syvään ja todeta, että mulla on hyvä näin, juuri nyt tässä hetkessä ja paikassa, olen siellä missä pitääkin.

Tämmöisiin maisemiin ei voi kyllästyä