Rohkeasti pelkuri

Ulkomaille muuttavia tuntuu yhdistävän rohkeus. Sitä sanaa on tarjoiltu lähes tulkoon joka ikiselle ulkomaille asumaan lähtevälle ja niin myös mulle. 

Muistan kun ilmoitin lähteväni ulkomaille, moni tuttu tuli sanomaan miten rohkea olin ja lähtisivät itsekkin jos uskaltaisivat. Tänne päästyäni kaikki uudet täkäläiset tuttavani ovat sanoneet miten mielettömän rohkeaa on lähteä yksin vieraaseen maahan - ei he vaan pystyisi, eikä edes haluaisi. 

Tänään töissä juttelin erään kollegan kanssa joka on muuttamassa syksyllä Saksaan. Totesin, että upea juttu, kannattaa. Siinä kun juteltiin hän kysäisi mikä sai mut muuttamaan ja mistä sain sen rohkeuden lähteä. Vastasin ympäri pyöreästi tarvinneeni muutosta ja koska olin ollut Skoteissa vaihtarina, ei tänne lähtö tuntunut kovin ihmeelliseltä. Illemmalla luin erästä ulkosuomalaista blogia, jossa jälleen rohkeus oli ollut lähtijää kuvaava sana.

Jäin miettimään itseäni ja jotenkin aikaisemmin koin, että minä ja rohkeus ei kuuluta samaan lauseeseen. Mutta sitten mietin, et ehkä sittenkin...

Jos ihan totta puhutaan niin siinä kohti kun mun muutosta oli tulossa totta, mun elämä oli niin riekalaina ja minä olin niin rikki, että jääminen ei ollut enää mahdollista. Onnen kukkuloilta syvimpään rotkoon kierinyt parisuhde oli revennyt liitoksistaan vieden mukanaan kaiken mitä vaan voi. Työelämässä koin olevani se perus semi sairaanhoitaja, joka pärjäsi kyllä muiden mukana, mutta ajattelin usein olevani huonompi hoitaja kuin ne kaikki muut upeat kollegat, joiden kanssa tein töitä. Töiden ulkopuolella mikään ei tuntunut enää miltään ihan vaan siksi, että oli turvallisempaa niin. Olin jotenki niin hukassa, että kun muut kysyi jännittääkö lähtö niin vastasin aina, et joo vähän - vaikka oikeasti ei tuntunut miltään, huonomminhan ei oikeastaan enää ois voinu mennä, joten miksi suotta jännittää.

Joten kyllä, olin se pelkuri, joka lähtee omaa elämäänsä pakoon koska ei vaan kestänyt yhtään enempää.

Vasta ihan viime aikoina, ihan tänä keväänä, olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää kuinka rohkeaa oli olla se pelkuri ja lähteä. Ilman sitä pelkuruutta ois moni asia jäänyt kokematta ja pari tärkeää juttua ymmärtämättä. 

Kuva on vanha, mutta rakastan tätä maisemaa!

Ensinnäkin on helppo lähteä kun tietää, että ovi takaisin kotiin on aina auki. Mulla on ihan mielettömät vanhemmat jotka on kasvattaneet mut niin, että on helppo olla omillaan, kun se tuki ja turva on aina olemassa olin missä tahansa. Mulla on myös hemmetin upea veli, joka on aina tienny missä mennään vaikka ei ollakkaan ihan saman ikäisiä ja jokapäivä kuin paita ja perse. Toisekseen, ehkä tässä tehovuosien mittaan jotain on opittu kun täälläkin pärjää (kiitos vaan TYKS teho, ootte <3 ). Ja ehkä kuitenkin luotin siihen että elämä kantaa, asiat järjestyy kuitenkin parhain päin.

Ja viimeisinpänä mutta melko tärkeänä, oli ihan parasta, että uskalsin olla rohkeasti pelkuri ja lähteä - olin kuitenkin aina kaivannut kokeilemaan ulkomaille ja vaikka lähdinkin tavallaan vääristä syistä niin tämä on ollut juuri sitä mitä halusin. Sairaan siistiä, että uskalsin olla pelkuri ja painaa kaasua. Hyvä minä :)

Kukkahattuja ja mutapalloja

Mulle tarjoutui oiva tilaisuus päästä viettämään aikaa kollegojen kanssa työn ulkopuolella kun naapurikunnassa järjestettiin kansainväliset laukkakisat. En edes tiennyt, että täällä lähimaastoissa on laukkarataa, mutta niimpä vaan näyttää olevan ja vieläpä hyvin pitkäikäinen ja arvostettu sellainen.

Maisemallisesti paikka oli taas ihan surkea, kuten täällä melkeen kaikki paikat on :D

Sää oli täkäläiseen tapaan ennustettu olevan hieman sitä ja tätä, joten päädyin housupuku tyyppiseen ratkaisuun kera sateenvarjon ja sadetakin. Mahdollisuus olisi kyllä ollut pukeutua ihan niin vimosen päälle kuin mieli teki, sillä suurin osa naisväestöstä hiippaili alueella kukkahatuissaan ja piikkikoroissaan ja mekot viimeisen päälle niiden välissä.( Oisittepa nähneet miten hienosti ne piikkikorot upposi sateen kastamaan nurtsiin kun rouvat hoippui pienessä tuiskeessa eteenpäin.. )  Itseä kiinnosti kuitenkin enemmän ne hevoset ja lämpimänä pysyminen, joten suomalainen järkevä pukeutuminen semisti parempaan vaatekertaan luottaen sopi mulle varsin mainiosti.

Väkeä paikalla oli kyllä todella reilusti siihen nähden, että kansainväliset kisat käytiin kolmen maan kesken. Paikalla oli siis tietenkin Skotlantilaiset ratsukot ja haastajina sitten Irlanti ja Ranska. Voittosijat tuntui menevän melko tasan Skotlannin ja Irlannin kesken, Ranskalaisten keräillessä muita sijoituksia. Koska kyseessä oli hevoskisat, kuului pelaaminen luonnollisesti asiaan. Täällä tai ainakin näissä kisoissa pelaaminen oli jakautunut kahteen eri tapaan. Niin sanotussa pelihallissa oli Suomalaista TOTO-systeemiä vastaavat kopit, joissa pystyi pelaamaan niin paikallisia lähtöjä kuin muuallakin tapahtuvia kisoja. Hallin ulkopuolella olevilla alueilla oli sitten sen miljuuuna eri kojua, joissa pelattiin sitten vain niitä paikallisia pelejä. Yksityisiä pelikojuja tönötti vierivieressä ja ihmiset sitten niistä valkkaili omansa sen mukaan mitkä kertoimet itseä eniten miellytti. Ja minä sitten valkkasin vähän sen mukaan minkä kojun nimi nauratti eniten tai mikä myyjä näytti siltä, että kannattaa mennä urpona nenän eteen rahoinensa seisomaan :D . Ja juu, voitinhan minä - mutta en kerro paljon meni :D

Pelikojuja ja työkavereita

Näissä kisoissa oli kahdeksan lähtöä, joista kaikki muut oli estekisoja paitsi viimeinen, jossa mentiin vaan täysiä. Laukkakisat sinänsä on itselle ollut aina hivenen ristiriitaisia fiiliksiä herättävä urheilumuoto. Jokainen vähänkään asiasta lukenut tietää, miten nuorena hevosia aletaan ajamaan kisamoodiin sisään ja kuinka iso osa hevosista voi olla jo loppuunajettuja ja rikki ennen 8 ikävuotta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että lähdin katsomaan kisoja, sillä hevosista taidetaan pitää parempaa huolta nykyään ja useimmissa lähdöissä kisaavat hevoset oli kuitenkin ihan normikisahevosen ikäisiä ( 6-12 vuotiaita) ja niitä ihan vauvoja ( 4vuotiaita) oli mukana vain kourallinen. Ja joo, tunnustan henkisen kukkahattuni olevan hivenen suuri tässä kohtaa :D Mutta kisat on todella kuluttavia hevoselle ja jotenkin soisi, että kaikki eläimet saisi rauhassa kasvaa loppuun ennen kuin niiltä vaaditaan näin järjettömän raskaita suorituksia. Ohjelmaläpyskäisen mukaan keskiverto laukkahevonen painaa sen 500kg ja voi menettää yhden suorituksen aikana jopa 5% painostaan eli 25kg!! Hetken jo mietiskelin, että pitäiskö itsekkin mennä pinkomaan sinne se muutama maili niin jos lähtis omastakin painosta se 5% per kerta :D

Energiaa kuluu..

Kisat itsessään sujui hyvin. Vain kaksi hevosista kaatui koko kisan aikana ja nekin käveli ihan reippaasti omin jaloin radalta ulos. Ratsastajillekkaan tuskin kävi mitään, vaikka niitä en tosin edes katsonut. Ihmisistä viis kuhan hevoset on kunnossa. Sää suosi suurimman osan kisoista ja vain muutama lähtö sai kunnon kuurot niskaansa. Päivä oli kaikenkaikkiaan oikein mukava ja taidanpa käydä tuolla joskus toistekkin :) Kuvathan on sit taas kaikki tunnettua kännykkä laatua suoraan a la Päivi, joten näillä mennään :D

Elä tipu hyvä mies..

Sinne män..

Kesäyön taika

 Tiedättekö ne ihanat kesäyöt, kun yölläkin on lähes valoisaa? Ne yöt kun yökosteus on niin kaiken peittävää, että heinänkorsissa on vesipisaroita ja maiseman peittää kaiken anteeksi antava sumu, joka kietoutuu ympärille kuin hämähäkin seitti - tuntuen, mutta ei kastaen? Ne kesäiset yöt joiden rauhaa rikkoo vain satunnaiset lintujen luritukset ja satunnaisesti niihin tulevat vastaukset? Ne yöt, jolloin t-paidassa on tulee vilu, mutta pitkähihaisella on juuri sopiva? Ne yöt, jolloin tuntuu, että on olemassa vain se hetki ja on helppo hengittää?

Toivottavasti tiedätte, sillä ne yöt on jotain ihan parhautta.

Ja mulla oli sellainen yöhetki, täällä skotlannissa, perjantaina vartin yli kahdeksan illalla.

Astuin ulos työpaikan ovesta ja lähdin kävelemään kohti kotia. Pääsin vain muutaman askeleen kun piti pysähtyä ja miettiä, että mikäs nyt. Ja sitten se tuli se hetki ja vei mukanaan. Siihen ihanaan kesäyöhön, oman talon pihalle, varpaat kosteassa nurmikossa palellen, kuunnellen hiljaisen yön lintujen ääniä, sen ihanan turvallisen sumun kietoutuessa hentona ympärille kuin halaten - kaikki hyvin.

Seisoin ihan hetkisen vain ja kävelin sitten kotiin. Mieli kevyenä, sitä pientä hetkeä arvostaen. 

Kaikki hyvin.

Taukoa nihkeilystä

Heipat pitkästä aikaa. Ei tunnu tämä kirjoittelun tahti yhtään kiihtyvän vaikka kovasti aina pohdin erilaisia tekstejä pitkin viikkoja.

Juhon kuva Dundeen junasillasta

Tämä vuosi on lähtenyt liikkeelle jotenkin nihkeästi kuten aikaisemmissa teksteissäkin olen sanonut. Tänä vuonna vaihteleva sää lukuisine talvineen (lumipäivineen) on vaikuttanut enemmän mielialaan kuin yleensä. Normisti sää ei juuri mun oloihin vaikuta, mutta tänä vuonna jostain syystä on sitten vaikuttanut. 

Kannattaa myös leikata hiukset niin näyttää
entistä paksummalta.. 

Olen myös huomannut itsessäni lieviä ikäkriisin merkkejä. Tai no tiedä kriisistä, mutta on tullut huomioitua miten aika kulkee ja ei tässä ainakaan nuoremmaksi olla muututtu. Kävin tuossa aiemmin keväällä näön tarkastuksessa ja niinhän siinä kävi, että lasit piti hankkia. Ja tämä oli/on kriisi! Ihan hirveää 13 vuoden lasittomuuden jälkeen palata taas laseihin ja niiden loputtomaan vaivallisuuteen. Ja joo - piilarit on työn alla, en vaan oo saanu aikaiseksi mennä liikkeeseen niitä tilaamaan. Silmien ikääntymisen myötä on tullut kiinnitettyä huomiota myös muun kropan rapistumiseen ja siihen miten olen onnistunut vesittämään hyvät aikomukset ja suunnitelmat omalla laiskuudellani. Huoh, sitä elämää tämäkin lienee mutta silti.

Onneksi moiset nihkeilyt katkesi kuin seinään kun tuli lomaviikko ja sen mukana vieraita niin Suomesta kuin täältä Skoteistakin. Musta on aina ihan mielettömän ihanaa saada vieraita Suomesta. Jotenkin vieraiden käyminen katkaisee oman arjen ja auttaa ihastumaan tähän maahan aina vaan uudelleen. Tällä kertaa sää ei oikein suosinut kuin yhtenä päivänä, mutta onneksi se aurinkoinen päivä osui road trip-päivään ja saatiin taas kerran ajella upeissa maisemissa ympäri Skotteja. Tämän tekstin maisema kuvat onkin Juhon ottamia, ihanaa saada kerrankin ihan oikeita kuvia tuolta ajelulta :) 

Loch Earn

Suomi-vieraiden jatkettua matkaansa kaveri Glasgowsta saapui tutustumaan Dundeeseen. Vettä satoi vaakatasossa suurimman osan päivistä, joten tutustumiset keskittyi melko pitkälti pubi-kahvila-ravintola linjalle. Mutta olihan ihanaa juoruta kunnolla ja avautua mieltä painavista fiiliksistä. Ollaan molemmat asuttu täällä pari vuotta ja edetään melko samoissa fiiliksissä maahan sopeutumisprosessissa vaikka vähän erilaiset elämän tilanteet onkin. 

Dundee kun ei sada vettä. Laskuvesiaikaan Tay joki on aika tyhjä.

Tiistaina kaverin hypättyä bussiin päätin mennä elokuviin. Minähän hankin itselleni kuukausi jäsenyyden paikalliseen isoon leffaketjuun, jolla siis kuukausimaksua vastaan voin käydä leffassa niin paljon kun mieli tekee. Olin jo etukäteen sopinut parin kaverin kanssa iltaleffailun, joten päätin käydä katsomassa vielä yhden toisen leffan ennen sitä illan leffaa. Leffaksi valkkautui Peter Rabbit ( petteri kaniini? ), joka on siis Beatrix Potterin satuun pohjautuva tarina. Leffa oli hyvä valinta, suosittelen muillekin. Illan leffa Ready Player One, ei sen sijaan juuri hetkauttanut. Katsottava, mutta aika-ajoin tylsän puoleinen.

Näimpä ollaan sitten taas arjen kynnyksellä, yövuorot odottaa tänään illalla. Ulkona sataa taas vettä, mutta mieli on siitä huolimatta aikas hyvä. Hyvän loman ja ihanien vieraiden jäljiltä on helppo olla onnellinen.

Rest and be Thankfull